Päivittelen jatkossa blogiani omien sivujeni alla. Jos jatkossakin haluat lukea blogiani, suuntaa osoitteeseen: http://eskohuotari.net/blogi/

Miksi ihmeessä meille on säädetty tämä Hoitotakuulaki? Olen aina käsittänyt, että lait tehdään noudattamista varten ja niiden rikkojia rangaistaan. Hoitotakuulaki ei kuitenkaan ole sellainen käytännössä. Hoitotakuulakia rikotaan jo heti alkumetreillä ja kukaan ei puutu siihen kuin korkeintaan puheissa. Tässä aluksi lakipohjaan lisäämiäni kommentteja. Lopuksi pätkä henkilökohtaisesta kokemuksestani:

1) Laki kansanterveyslain muuttamisesta 15 b §:n mukaan ( www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2004/20040855 ), ensinnäkin Terveyskeskukseen potilaan tulee saada arkipäivisin virka-aikana yhteys välittömästi.  Perusterveydenhuollon yhteydessä toteutettavassa erikoissairaanhoidossa hoidon tarpeen arviointi on aloitettava kolmen viikon kuluessa siitä kun lähete on tullut toimintayksikköön. Käytännössä siis terveyskeskuksesta sairaalaan mennyt lähete. Myös ilmoitus lähetteen saapumisesta toimintayksikköön on annettava potilaalle tuon kolmen viikon kuluessa. Kiireellinen hoito on tietenkin aloitettava heti.

- puhelimella ei moneenkaan terveyskeskukseen pääse millään mittarilla mitattuna kohtuullisella ajalla

- kolmen viikon ilmoitusaika jää usein jopa saamatta tai sitten se on kolme kuukautta

2) Saman lain mukaan: Hoidon tarpeen arvioinnin yhteydessä lääketieteellisesti tarpeelliseksi todettu hoito tulee järjestää terveydentilan ja sairauden ennakoitavissa olevan kehityksen mukaan VIIMEISTÄÄN KOLMESSA KUUKAUDESSA siitä kun hoidon tarve on arvioitu. TÄMÄ KOLME KUUKAUTTA voidaan ylittää erikoissairaanhoidossa ENINTÄÄN KOLMELLA KUUKAUDELLA lääketieteellisellä, hoidollisella tai muulla perustellulla syyllä POTILAAN TERVEYDEN VAARANTUMATTA.

-hoidon arvioinnin tekee lain mukaan terveyskeskus, josta ajasta pitäisi hoitotakuuajan alkavan. Käytännössä kuitenkin kun terveyskeskus tekee hoitoarvion ja antaa lähetteen kunnalliseen erikoissairaanhoitoon, sairaala aloittaa homman alusta. Se antaa potilaalle, jos antaa, saaneensa lähetteen terveyskeskusksesta. Usein se ei tule lain määräämässä kolmessa viikossa vaan kolmen kuukauden kuluttua. Näin se on saanut jo neljännesvuoden pelattua aikaa.

- sen jälkeen sairaala panee potilaan poliklinikkansa jonoon ensimmäiselle tutkimuskäynnille. Jonotus siihen kestää 6-12 kuukautta. Nyt onkin jo pelattu toista vuotta tätä peliä.

- tuon käynnin jälkeen sinut määrätään tutkimuksiin, joihin jonotat taas kuusi kuukautta.

- jos oikein hyvä tuuri käy, pääset kolmen-kuuden kuukauden kuluttua tutkimuksista esim. ortopedin pakeille, joka katsottuaan tutkimustulokset, toteaa leikkauksen olevan välttämätön kohdallasi. Hän panee sinut leikkausjonoon ja noin kuuden kuukauden kuluttua sinut kutsutaan toimenpiteeseen.

Hoitotakuu on lain mukaan kolme kuukautta, eikä kuusi kuukautta kuten se jopa virallisesti ilmoitetaan.     Tuo toinen kolme kuukautta on annettu laissa vain perusteltuun viivästymiseen. Sairaanhoitopiirit kuitenkin omavaltaisesti pitävät sitä minimiaikana.

Huomatkaapas muuten, että jos sairaanhoitopiiri ei ole kyennyt antamaan hoitoasi hoitotakuulain puitteissa ajallaan, sinulla on oikeus vaatia siltä maksusitoumuista ja voit hoidattaa itsesi missä hyvänsä ee-uu maass tai Sveitsissä!

Ja sitten tämä omakohtainen esimerkkini. Tämä on jo kolmas venytelty hoitoversio Oulun sairaanhoitopiirissä minulle:

21.3.2011 Terveyskeskuslääkäri teki lähetteen ODL:ään ENMG-tutkimukseen, koska vasen käteni on jatkuvasti puutuneena. 6.4.11 tehtiin tutkimus, jossa todettiin kaularangalla vaurio, joka painaa hermioa. Saman päivänä terveyskeskuslääkäri teki lähetteen OYS:ään tutkimuksia ja jatkotoimenpiteitä varten. 10.5.2011 sain Oys:istä kirjeen, jossa iolmoitettiin lähete vastaanotetun ja lääkärin arvioineen. Minut on tuon kirjeen mukaan pantu plk ensikäynnille jonoon ja arvioitu odotusaika on 6-12 kuukautta. Liopussa on vielä varoitus, että soittamalla ei saa aikaa lyhennettyä.

Kun ottaa huomoon, että minulla on vielä toiseen käteen tehdyn leikkauksen jälkeen ilmeisesti leikkauksessa tullut vaurio kesken käsittelyn ja tämä toinen käsi on jatkuvasti puutuneena, katsoisin kyllä terveydentilani olevan sellainen, joka tuo hoitolainkin mukaan vaatisi nopeampia toimia.

Eräänä kuriositeettina mainittakoon, että muutama vuosi sitten kolmatta vuotta kestänyt prosessi olkapääleikkauksen kanssa johti siihen, että soitin OYS:n johtavalle lääkärille hoitotakuuajan ylittymisestä, hän suoraan sanottuna alkoi vittuiolemaan. Sanoin ehkä tekeväni kantelun silloiseen Lääninhallitukseen vitkuttelusta. Hän vastasi, että: “Voithan sinä sen tietenkin halutessasi tehdä. Ne lähettävät meille tänne kirjeen, johon me vsitten vastaamme”. Vituttaa vieläkin kun ei silloin tullut kantelua tehtyä. Kaikki dokumentit on kuitenkin tallella edelleenkin.

Kysymykseni kuuluukin: Kuka vastaa siitä, että lakien määrääjä valvoo määräämiensä lakien toteutuksesta? Ja mikä on se taho, joka huolehtii, että kansalaiset saavat yhteiskunnalliset palvelut lakien mukaan ilman, että heidän jokaisen tarvitsee ottaa lakimies asialleen tai itse koulutytautua sellaiseksi?

Kokoomus ja SDP sitten kiittelivät toisiaan hyvästä neuvottelutuloksesta. Lopultakin saatiin aikaiseksi paperi, jossa Euroopan velkamaiden tukemisen ehdot saatiin kirjoitettua sellaiseen muotoon, ettei ne tarkoita käytännössä yhtään mitään, mutta että niillä voitiin kääntää poliittista takkia itseään näennäisesti vahingoittamatta.

Sopimuksen kaikki osat on kirjoitettu sellaiseen muotoon, että niissä on otettu huomioon SDP:n vaatimukset pankkien ja rahoittajien vastuuseen, mutta teksti muotoiltu siten, että Kokoomus ja Katainen pääministerinä pystyy käytännössä lupaamaan mitä vaan suomalaisten veronmaksajien piikkiin ee-uun neuvotteluissa.

Nuo vaatimukset Suomen mukanaolostahan eivät ole vaatimuksia, vaan esityksiä lainojen antamisen ehdoiksi. Suomi esittää myös, että ee-uu maat mm.tekevät pankeilleen ns. pankkiveron. Esityksessä lukee myös, että jos muut ee-uu maat ei sitä tee, niin Suomi kuitenkin tekee veron omille pankeilleen. Eihän tällä ole mitään merkitystä talousvaikeuksissa olevien maiden auttamisessa. Sillä vain kiristetään omia pankkejamme, jotka eivät taatusti omasta pussistaan maksele mitään veroja. Pankin asiakkaat ne maksavat nousevina maksuina ja huonommilla korkoehdoilla.

Timo Soinilta odotetaan tänään omaa kannanottoaan asiaan. Hän on kyllä aika jämäkästi ilmoittanut puolueensa kielteisen kannan. Kun kuitenkin tietää, kuinka kova hinku vaalien voittajapuolueella on hallitukseen, saattaa Soinikin vielä kerran kääntää takkinsa ja tulla mukaan hallituskuvioihin. Vaaranahan nimittäin on, että jos perussuomalaiset jättäytyvät ulkopuolelle, voi tilalle astua Keskustapuoluekin. Olisipa se hauska katsella Kiviniemen muikistelua ja Pekkarisen selittelyjä muuttuneesta tilantesta.

Itse asiassa olen pitkälti sitä mieltä, että tässä hommassa saattaa olla suuri salaliittokin kyseessä persujen ulosheittämiseksi. Kokoomus, SDP ja Keskusta saattoivat tahallaan kehittää tämän farssin ja näin ajoivat Perussuomalaiset nurkkaan. Mutta jos Soini nyt huomaisikin tuon ansan ja päättäisikin lähteä mukaan, olisi kolmen suuren vanhan puolueen systeemit täysin sekaisin ja politiikkamme muuttuisi totaalisesti mielenkiintoisemmaksi.

Tämmöistä perkelettä se tämä elämäni on. Kroppa on paskakunnossa, mutta mieli on kuin nuorella sonnilla. Miten nuo teemat sitten itsellesi parhaimmiksi teet?  No mennäänpä sitten politiikkaan tämän itseinhon jälkeen:

Suomen hallituksen muodostamisessa lienee vähän samasta kysymys. Sielläkin on nimittäin nyt nuoret sonnit keskenään taistelemassa. Järki ei välttämättä ole kasvanut, mutta kansan ajatukset tulivat esiin. Perkeleen hyvä oli tuo persujen juttu, vaikka en sitä kannatakkaan kaikin osin.

On  se vaan aika erikoista, että suomalaiset työläiset ja pienyrittäjät edeleenkiin monet antavat äänensä kokoomukselle ja muille porvaripuolueille. Mutta antakoot, jos eivät asiaa ymmärrä. :!!

Niin ne vaan nuo vuodet vilisee kuin koulun aita auton ikkunasta katsottuna. Täsmälleen tänään 5.5.1952 sai vanhempani pojan, jonka nimeksi panettivat Esko. Lienevät Nummisuutarin Eskosta nimen ottaneen arvatessaan, että samanmoinen jukuripää siitä kumminkin tulee. Jukuripää, joka ei mitään opi muutoin kuin kantapään kautta. Eivät muuten pahasti väärin arvanneetkaan.

En todellakaan ole koskaan kunnioittanut mitään oppeja. Tai oppeja niinkin, mutta en oppineita. Joskus on pitänyt oikein pysähtyä miettimään, että millä ilveellähän joku pitkästi kouluja käynyt professori tai talousguru on opintonsa saanut läpi? Niin ovat tyhmiä kuin vasemman jalan huopasaapas. Olenkin todennut, että oppi ja koulutus ovat aivan eri asia kuin viisaus. Kuta vanemmaksi olen elänyt, sitä enemmän olen asian huomannut. Miksihän muuten korkeisiin virkoihin valitaan koulutuksen perusteella, eikä viisauden? Annas kun arvaan itse. Sen takia tietenkin, koska virkoihin valitsijat ovat itse oppineita. Eiväthän he pystyisikään viisuden perusteella hakijoita lajittelemaan.

Nummisuutarin Eskon tapaan olen minäkin joskus (heh) tullut maistaneeksi miestä väkevämpää ja tollon päänuppini vieläkin sekaisemmaksi saanut. On tullut viinapäissään töpeksittyäkin. Tosin ei paljon, mutta sen verran, ettei ole kaikkea viitsinyt jälkeen päin toisille kertoa. Armelias muistimenetys on ehkä kaikkein pahimmat mokat deletoinut ja säästänyt turhilta tunnontuskilta.

Mutta työtä minä olen tehnyt pennusta asti. Koulu piti lopettaa kaksi viikkoa ennen päätöspäivää, koska kotitilallamme Posiolla oli tehty pieni metsäkauppa. Ei sillä tilalla olisi pystynyt isoja metsäkauppoja tekemäänkään, kun ei ollut häävi tilakaan.  Ja kun pystykauppa mahdollisti tienestinä metsän kaadon, lähdin velipojan kanssa metsähommiin. Kun se loppui pääsin Metsäkeskus Tapiolle kesäksi metsätielinjaushommiin. Sen jälkeen näytti tie tyhjältä.

Syksyyn asti kuljailin kotona, mutta sitten pääsin Kuusamoon kauppaan töihin harjoittelijaksi tietenkin ensin. Sieltä sitten vuoden kuluttua Ouluun tavaratalon mainososastolle somistajaksi, ja myöhemmin yleismainosmieheksi, tai miksi sitä nyt voisi sanoa. Mainosala kiinnosti ja siinä hommassa meni vuosia, mainospäällikkönäkin olin Pohjanmaa Oy:n tavaratalossa, mutta lopettivat koko tavaratalon. Olin sitten televisioliikkeessä autokuskina vuoden ja mietin, mitä tehdä? Niinpä päätin palata takaisin mainosalalle ja menin mainostoimistoon töihin.

Mainosmiehistä oli 80 -luvulla kova kysyntä ja niinpä päätin kokeilla siipiäni alan yrittäjänä ja perustin oman mainostoimiston. Monta vuotta menikin mukavasti ja töitä oli parhaimmillaan jopa viidelle työntekijällekin. Kunnes! Verottajapa huomasi, että pojalla menee liian hyvin ja päätti hieman rokottaa. Silloin oli Liikevaihtovero nykyisen alv:n tilalla. Mainostoimistot olivat tuosta verosta vapaat, mutta verottaja tulkitsi, että minun tulee sitä maksaa, koska teen muutakin mainostyötä kuin pelkästään suunnittelen. Kolmen vuoden takaa asti minulle määrättiin maksettavaksi tuo vero takautuvasti. Ei auttanut perusteluna, ettei muutkaan vastaavat toimistot joudu maksamaan. Asianajajani neuvoi, ettei muuta kuin pillit pussiin. Veroja en koskaan maksanut, enkä olisi pystynytkään. Ne sitä paitsi kasvoi maksamattomana tuolloin muistaakseni 15 prosentin korolla!!

Menin maalarin hommiin maalausliikkeeseen. Se loppui aikanaan joten perustin oman maalausliikkeen. Taas minulla oli työtä muillekin, eikä ollut ongelmia veroista, koska ne oli jo lähtiessä tiedossa ja hoidin ne. Mutta verottaja vaati mainostoimistooni laittamiaan veroja maksettavaksi ja pani ulosottoon. Niinpä sovinkin, että maksan kuukausittain lyhennystä niistä suurinpiirtein kolmanneksen henkilökohtaisesta tulostani. Kaksi vuotta maksoin ja kävin kysymässä, että paljonko on vielä jäljellä. Ulosottovirkailija nauroi päin naamaani ja sanoi, että höhöh ne mitään ole pienenneet eikä pienene. Saat maksaa lopun ikääsi niitä. Silloin sanoin, että maksut loppuu tähän päivään ja niin tekikin.

Vanhat verothan olisivat tietenkin aikanaan loppuneetkin, mutta verottajapa osaa temput. Se vei verosaatavat oikeuteen ja muutatti ne vahingonkorvaussaataviksi valtiolle. Nepä ei sitten vanhanekaan noin vaan. Korko oli kova, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta maksaa. Verottaja haki konkurssiin maalausfirmaani noiden vanhojen saataviensa perusteella. Eihän pikkufirmalla ole niin paljoa rahaa, että konkurssia olisi tullut vaan se raukesi. Niinpä sitten jäi vanhat velat ja vielä maalauliikkeen lopetuksen aiheuttamatkin velat minulle.

Sekä asianajaja, että tuomari pesäluettelon vannomisen yhteydessä olivat sitä mieltä, että verottaja on tahallisesti minut ahdistanut seinää vasten. Veronmaksajain tuomari neuvoi minua nostamaan syytteen verottajaa vastaan tahallisesta liiketoiminnan häirinnästä. Muutamma vastaava tapaus oli kuulemma ollut Suomessa ja kaikki oli yrittäjä voittanut. Minä en jaksanut enää lähteä oikeuteen. Jätin asian siihen ja siinä se on vieläkin. Ja pysyy.

Neuvoja on minulle annettu oikein velkaneuvojan kautta. Kannattaisi kuulemma hakeutua saneeraukseen. Eihän se kestäisi kuin viisi vuotta ja sitten saisi velkansa anteeksi. Hahhah, sanon minä! Viisissä kymmenissä oleva velkasaneeraukseen viideksi vuodeksi. Sehän on mieletön ajatuskin. Sinun tulisi hävittää lähes kaikki omistamasi, et saisi hankkia mitään, et myydä mitään, et tehdä mitään ja olisit kuin ehdonalainen rikollinen jatkuvan valonnan alla. Työpaikka pitää saada päästäksesi saneeraukseen, mutta palkastasi pidätettäisiin niin iso osa, ettet pystyisi perhettäsi elättämään.

Ja nyt ollaan tässä. Maalaustöissä menivät käteni pilalle ja en enää pysty käsilläni mitään tekemäänkään. Kuusi kertaa olen leikkauspöydälläkin ollut, tasapainoelin on kaatunut, verenpaine on korkea, on uniapneaa ja on ylipainoa. Mutta töitä on vaan tehtävä. Eläkkeelle en pääse, eikä olisi varaakaan jäädä.

Viimeiset kymmenisen vuotta olen ollut myyntiedustustöissä. Puhelimen, tietokoneen ja auton kolmiyhteys antaa minulle pienen tulon. Verottaja on koko ajan niskassa edelleen noiden vanhojen keksimiensä velkojen kanssa. Ei tämä tästä miksikään muutu. Ei koskaan. Yksi on kuitenkin varma. Minulla ei ole enää minkäänlaista moraalia verojen suhteen. Jos joku tarjoaa minulle työtä ja haluaa maksaa pimeänä, panen silmät kiinni ja käden ojolle silmää räpäyttämättä.

Että semmoinen Nummisuutarin Esko tässä täyttää tänään vuosia.

Pöytälaatikostani 2006

Lätkä, jääkiekkopeli

On tämä kumma peli, tämä jääkiekkopeli. Ensinnäkin sitä sanotaan lätkäksi! Olkoot sitten vaikka lätkä. Toisekseen, tässä lätkässä pitää olla kaksi porukkaa, onkohan se viisi vai kahdeksan henkilöä puolellaan yhden raakakumisen pikku murikan kimpussa, miehet jotka on opetettu jo kohdusta saakka vihaamaan toisiaan kuin Lähi-Idän uskovaiset konsanaan. Se on tämä rauhaa rakastavan maamme kansallispeli. Siis lätkä.

Tilasin paikallisen, niin sanotun valtaa pitävän lehden. Ajattelin saavani tietoa maailman menosta laidasta laitaan. Tietoakin olen saanut, mutta en tilannut minkään urheilufirman mainoslehteä, niinpä sainkin seitsemän päivää viikossa lätkäseurojen valtaaman lehden. Urheilua puolet lehden sisällöstä! Lätkää siitäkin reilusti puolet.

Olisin mieluusti lukenut rahojeni vastikkeeksi erilaista lähiseutuun ja maailman menoon liittyvää asiaa, mutta näin talvella lätkä on vienyt liki kaiken palstatilan, kuolinilmoitusten ja autokauppiaiden mainosten välisen tilan. Lätkä lienee ainoa aihe, joka muita lukijoita kiinnostaa. Kesällä tietenkin potkupallo tai nelimaali (taidetaan nykyisin pesikseksi sanoa). Mutta se onkin eri juttu, koska kesällä ei lehteä jouda lukemaankaan.

Miksihän koko tuon ison ukkoköörin pitää yhden kumilätyskän perässä vouhkata? Olisiko tuo niin iso kustannus jokaiselle oma kiekko hankkia, ettei omistusoikeuksista tarvitsisi koko ajan tapella? Pääsisihän siinä tuomarikin vähemmällä. Miksihän muuten tuomari on siinä pelissä puettu raitapukuun kuin roisto ikään? Yleensähän tuomarilla on kravattipuku ja roistoilla raitapuku.

Tuo tuomarointi lätkässä on muutoinkin oputoa. Tuolle kaljulle raitapukutuomarille huutaa yleisö hävyttömyyksiä ja tämä hyväkäs vaan antaa tuomittaviensa tapella täyusillä. On se vaan niin jalo peli tämä lätkä. Koita siinä sitten opettaa lapsilleen rauhanomaista rinnakkaiseloa jalon urheilun kautta, kun aikuiset opettaa lapsiaan tappelemaan oikein verisesti.

Puhumattakaan koulusta. Koulussa ei saa todistukseensa edes kunnon uskontonumeroa, jos ei ole kunnostautunut lätkätappeluissa. Lätkävarusteita omistamaton koululaisrukka erotetaan liikuntatunneillakin koulutovereistaan. Heidät pannaan köyhyydestään rankaisuna kävelemään seitsemän kilometrin lenkki tuulessa ja tuiskussa sillä aikaa kun kunnon oppilaat ovat saaneet tapeltua hallissa lätkämatsinsa loppuun.

Olen virne naamallani seurannut viime vuosien vesisateiden kyllästämiä talvisäitä. Eivätpähän pääse nuo lätkähullut joka jäätikölle reuhaamaan. Josko tuo tappelukoulutus saataisiin kitkettyä keskuudestamme luonnollisella tavalla? Mutta tyhjäksihän sekin haave osoittautui. Keksivät pirulaiset uuden lämpimissä saleissa pelattavan muunnoksen, sählyn. Nyt voi tapella säällä kuin säällä. Ja ei ku tappelemaan!

Esko Huotari, Temmes

Pöytälaatikostani 16.2.2006

Vasemmiston sotajutut

Suvi-Anne Siimeksellä ja Anne Huotarilla näyttää olevan matalin kynnys puolueessa lähettää suomalaisia sotilaita sotimaan. Onko tämä nyt sitä naisenergiaa vai pelkkää ajattelemattomuutta? Tuosta sukukaimastani en osaa sanoa, mutta puolueen puheenjohtajalla näyttää olevan jatkuvasti halu omin päin ohjailla puolueeen suuntaa vastoin puolueohjelmaakin.

Siimes on kyllä vienyt enemmän itse puheillaan puolueen uskottavuutta kuin mistä hän arvostelee nyt puolueen linjausta noudattavia kansanedustajia. Täältä Pohjoisesta katsoen huomaa liiankin selvästi Vasemmistoliiton puheenjohtajan olevan pääkaupungin kasvatteja jolle ei tavallinen ihminen eikä edes puoluekkaan merkitse mitään, kunhan saa itse johtaa ja päteä.

En ymmärrä Suvi-Anne Siimeksen arvostelua omaa eduskuntaryhmäänsä kohtaan. Mielestäni eduskuntaryhmän ja koko puolueen pitäisi arvostella Suvi-Annea joka puolueen puheenjohtajana ei halua noudattaa puolueen linjauksia. Häntä voisi arvostella myös puolueen jatkuvaan kannatuksen pienenemisestä. Hän innostui modernisoimaan puoluetta niin paljon, että sitä ei pian tunne omakseen muut kuin ehkä pääkaupunkiseudun hienostopiirit ja erilaiset yhdenasianliikkeet. Hän antaa säännöllisin väliajoin niin kummallisia lausuntoja, ettei niitä kukaan sulata.

En ymmärrä hänen arvostelua Jaakko Laaksoakaan kohtaan EU:n perustuslain vastustamisessa. Vaikka EU:n perustuslaki onkin eri asiaa, olisi se kuitenkin selvä kuolinisku suomalaiselle päätöksenteolle ja sitoisi Suomen täydelleen Unionin määräysvallan alle myös sotilaallisella taholla. Siellä muutama suuri jäsenvaltio voisi voimallaan muunnella sitäkin mielensä mukaan. Suomen on pidettävä edes jonkinmoinen narunpätkä omaan päätösvaltaan ja pitää oma perustuslaki jonka mukaan pelaamme. Perustuslakiamme voimme itse muuttaa tilanteen niin vaatiessa ja riittävän suuren kannatuksen kautta.

Pidän erittäin tärkeänä säilyttää Suomessa suomalaisten taisteluihin lähtemisen kynnys korkeana ja että sotaan tai kriisialueille lähettämisestä päätettäessä on aina oltava sana eduskunnalla, hallituksella ja lisäksi presidentillä. Ja ennen näitä vielä nimenomaan YK:n valtuutus jota ei EU:kaan voi ylittää. Näin saadaan mahdollisimman laaja harkinta ja voidaan mahdollisimman tarkoin estää poliittisten tekijöiden ja sotainnokkuuden vaikutus päätöksessä.

Myös kansanedustajat Unto Valpas ja Martti Korhonen ovat tuoneet selkeästi kannanotoissaan esille puolueen virallisen kannan ja varmasti puolueen kannattajien enemmistön kannan siitä, että mihinkään EU:n taistelujoukkojen lähettämiseen kriisialueille ei suomalaisia saa lähettää ilman YK-mandaattia sekä suomen kaikkien valtioelinten hyväksyntää. Tuntuisi oudolta jos presidentti sotavoimien ylipäällikön asemassa olevanakin olisi tällaisessa ulkopuolinen.

Siimeksen vuosia jatkuneen sähläilyn puolueen johdossa pitäisi jo päättyä ja valita puolueelle uusi johtaja joka edes omalta kohdaltaan noudattaisi sitä mitä puolueen periaatteisssa ja päätöksissä on sovittu. Korhosen Martti saattaisi olla aivan hyvä tuohon tehtävään vaikka häntäkin pitää joskus potkiskella näin ruohonjuuritasolta.

Esko Huotari, Temmes

Pöytälaatikostani 29.11.1999 (Ahtisaaren valtakaudelta)

Lähdetään Linnan Juhliin

Joulukuun kuudes lähestyy. Valmistaudun taas perinteisiin juhliin. Olenhan jo ties monennettako kertaa saanut olla läsnä tässä vuoden tärkeimmässä juhlassa. Syyskesästä lähtien olen seurannut postiani, josko se tärkeä kirje kohta luiskahtaa pöydälle laskujen lomasta. Viikosta toiseen odotan, eikä sitä vain koskaan tule. Ei tänäkään vuonna. Ei tullut viimme vuonna, ei edellisenä, ei koskaan. Tuttavalleni tuli. Oli käynyt viime keväänä Oulussa Presidentille, hänen maakuntavierailunsa aikana viemässä savustetun hirvenlihaklöntin. Ei hän kuulemma ollut henkilökohtaisesti päässyt lahjaa luovuttamaan. Turvamiehet olivat pysäyttäneet epäilyttävän näköisen miehen jo parkkipaikalle. Presidentin poistuessa sisätiloihin, oli tämä tuttavani sujauttanut nimellään ja terveisillään varustetun paketin hänen autonkuljettajalle.

Tasavallan päämiehen autonkuljettaja jo kauan kyytimiehenä olleena ajatteli, että eiköpähän tuo pressa saane noita makupaloja ihan tarpeekseen. Ja niinpä hän pyöräytti lihapaketin hissuksiin auton takakonttiin ajatellen ottavansa paketin sieltä vasta kotona, ja tuovansa sillä jouluiloa omalle perheelleen. Vaimo, kaksi alaikäistä ja pieni seurakoira olisivat varmaan mielissään herkusta. Mutta kuten aina, kohtalo puuttui peliin. Kotimatkalla Helsinkiin puhkesi autosta rengas. Kuljettaja pysäytti auton linja-autopysäkille jossakin vähän ennen Viitasaarta. Hänen ottaessa vararengasta takakontista, päätti Presidentti heittää samalla vettä tien sivuun. –On hyvin onnetonta, sanoi Presidentti, kun tuota kahvia joutuu killittämään koko päivän, joutuu joka tolpalla koipea nostamaan. Autonkuljettajan kumartuessa vaihtamaan rengasta, sattui Presidentti hemputtaessaan viimeistä tippaa, katsahtamaan olkansa yli avoimeen takakonttiin, huomasi hän samalla tuon lahjapaketin. –Mikäs se tuo paketti on, huikkasi hän kuskilleen? –Herra Presidentti, vastasi kuljettaja naamalle punavärin noustessa, se on lahja eräältä oululaiselta, tai jostain sieltä päin. Se ukko toi paketin parkkipaikalle, enkä sitten lähdön hötäkässä muistanut antaa sitä Teille. Olipa onni, kun tuo rengas meni rikki. Olisi voinut jäädä sinne taakse ja mennä pilalle. –Olisi se ollut onneton juttu, vastasi Pressakin.

EiPresidentti malttanut joulua odottaa, vaan avasi paketin välittömästi kotona. Ja kuten ainakin työmies nälissään päivän päätteeksi, nirhasi siitä aimo siivun ensi hätään. Siinä sormiaan nuoleskellessaan lukaisi hän samalla tuttavani maireat terveiset. Niinpä hän päättikin antaa lähettäjän nimen kansliaansa, jotta siellä sihteerit voisivat lähettää Presidentin henkilökohtaiset kiitokset, oikein nimileimasimella allekirjoitettuna.

Olipa kuitenkin kansliassa menossa juuri se aika, kun laadittiin joulukuun kuudennen kutsulistaa. Ja jostakin syystä tuo kiitoskorttikäsky sekosi kutsuvieraslistaan.

-Onnetonta, sanon minä! On todellakin ollut onnetonta seurata tuttavalleni osunutta tapausta. Vaimokin sillä on käynyt tälläkin viikolla kahdesti taksilla kampaamossa ottamassa permanenttia ja värjäyttämässä hiuksia. On vissiin pari harjoituskampaustakin teettänyt. Alvariinsa laukkaa meidänkin emännän tykönä näyttämässä milloin mitäkin. Ja kysymässä muka mielipidettä jostakin mitättömästä. Ei hän tavallisesti meillä käy kuin pari kertaa vuodessa. Joskus on käynyt muulloinkin, kuten haukkumassa meidän pentuja, omat kun ei kuulemma tappele. Ja isäntä itse on ottanut viikon sairaslomaa töistä flunssan takia. Eipä uskoisi, kuinka kiireistä se on tuo sairastaminenkin. Useammin lähtee kuin terveenä ollessaan.

Mutta kateus pois, sanon minä. Kuten alussa sanoin, olen minäkin jo vuosikaudet saanut olla läsnä tässä kansamme itsenäisyyden vuosijuhlassa. Ei muuta kuin parasta päälle. Juhla-asukseni olen tänä vuonna valinnut tumman sinisen merinovillaisen lämpökerraston. Ehkä laitan samaa materiaalia olevat sukatkin jalkaan. Ensin ajattelin laittaa kengikseni filttitossut, mutta niistä taidan luopua, on näköjään toisesta kärki rikki. Joka vuosi olen päässyt seuraamaan kutsuja lähes samalta paikalta. Liekö paikan vika vai mikä, kun joka vuosi on samat juomatkin. Keppanaa, tai jos sattuu juhlat viikonlopuksi, voi olla kossuakin. Taitaa ne tulla taas samalta kanavaltakin.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Esko Huotari, Temmes

Pöytälaatikostani 16.2.2006

Kunnanjohtajat sotajalalla

Oulun esittämä suurkuntamalli sai ympäristökuntien kunnanjohtajat kapinalinjalle. Ymmärrettävää se onkin, onhan siinä monen kunnanjohtajan eläkevirat vaakalaudalla. Johtajat kokoontuivat laatimaan kaupungille ja medialle haisevan vastalauseensa moisesta suunnitelmasta. He itse lähtevät ajatuksesta, että kaikkien kuntien tulee olla ominaan ja kaikissa kunnissa on omat johtajanvakanssit ja muut tarvittavat suojatyöpaikat paperinpyörittäjille.

Varmasti kunnanjohtajat saavat kannatusta ajatuksilleen myös monen kunnan johtavien luottamusmiesten keskuudessa. Usein näyttää olevan tietyt jakkarat valtuuston ja hallituksen pöydän päässä nimikoitu yksille henkilöille ja perintönä suvussa kulkevan. Kuntien yhdistyminen saattaisi horjuttaa tuotakin valtarakennelmaa.

Olen aina kuvitellut, että kunnanjohtaja on kuntaan palkattu toimitusjohtaja joka huolehtii vaaleissa valitun valtuuston antamien suuntaviivojen puitteissa kunnan toiminnoista. Ei kunnanjohtajan tehtävä ole poliittiset päätöksenteot. Mielestäni johtajat nyt ovat kuitenkin voimakkaasti tekemässä poliittisia päätöksiä ilman työnantajiensa valtuutusta. Kuntien yhdistäminen on mielestäni sen kokoinen asia, että siitä pitäisi olla myös kuntalaisilla mahdollisuus sanoa mielipide ennen kuin asiaa pidemmälle lähdetään suunnittelemaan.

Se, että onko Suur-Oulu ajatuksena hyvä kuntien kannalta tai edes kaupunginkaan kannalta on toinen asia. Onhan Oulun kaltaisen teknologiakaupungin painopisteet ja palvelutarvekin erilainen kuin maaseutukuntien. Enkä usko kaupungilla riittäisivän edes resursseja hoitaa ympäristökuntien kauimmaisia kyläalueita tasaveroisesti palveluiden saatavuudella ja kehityksessä. Todennäköisimmin syrjimmäisten kylien toiminnot lakkaisivat ja väestö pikku hiljaa joutuisi siirtymään tiiviimpään ympyrän keskustaa kohden. Tätä taustaa vasten ajateltuna kunnanjohtajat ovat kyllä oikeassakin. Mutta kyllä keskustelua vaihtoehdoista pitää pystyä käymään ja keskustelijoilla valtakirja siihen. Onhan mm. Kempele jo kasvanut kiinni kaupunkiin ja sille saattaisi Oulun kanssa yhdessä oleminen olla hyväkin vaihtoehto. Mutta Kempeleen johtaja taisikin olla etunenässä estämässä liitoskeskusteluita.

Entäpäs jos ympäristökunnat vaikkapa eteläpuolen ja pohjoispuolen kunnat muodostaisivat kaksi suurta ympäristökuntaa kaupungin kupeeseen? Ne olisivat riittävän isoja voidakseen toimia tehokkaasti vahvoina maaseutukuntina maaseudun ehdoilla ja silti ne voisivat toimia hyvässä yhteistyössä kaupungin kanssa. Hyöty olisi varmasti molemminpuolinen. Ja se pelko ja tunne, että kunnat joutuisivat vain olemaan kaupungin toimintojen rahoittajana olisi pienempi.

Kuntien yhdistyminen yleensä pitäisi olla tarpeeseen ja järkevyyteen perustuva ratkaisu jolla nähtäisiin olevan enemmän etuja kuin haittoja. Nyt näyttää, että kuntia niputetaan vain niputuksen vuoksi. Kuntien päällekkäisiin ja turhiinkin virkoihin pitää myös samalla uskaltaa puuttua. Jos niitä ei lähdetä purkamaan, ei liitoksissa juuri säästöihinkään päästä. Turha byrokratia kunissakin sen lisäksi, että palvelut ja toiminnot monimutkaistuu, on todella suuri kustannuserä. Yksikään kuntaliitos Suomessa ei ole toteutunut jos ei ennen neuvotteluita ole saatu sovittua virkamiesten työpaikkojen turvaamisesta.

Esko Huotari, Temmes

Pöytälaatikostani 29.3.2004

Liisan liukkaat

Aadolf Ehrnrooth, tuo itsenäisyytemme vankkumaton puolustaja ennen kuolemaansa oli valmis myymään Suomen Bush-vetoiseen Natoon. Hän ilmeisesti oli huomannut, että veteraanirivistömme alkavat harventua siinä määrin, että on aika ruveta taas isottelemaan jotta saataisiin kalliit veteraanihoitolaitokset taas täyskäyttöön. No, se Aatusta. Hän on mennyt pois, mutta uusia aatuja näyttää vaan riittävän.

Paavo Lipponen on jo tovin ilmoittanut haluavansa Euroopan keisariksi. Mikäs siinä, harteitahan miehellä on. Ja näyttöjähän on muistakin miehisistä kyvyistä. Mutta miksi niin kova hinku pitää olla näyttävään virkaan, että on valmis koko maansa myymään? Liika valta ja vallan himo ei ole koskaan johtanut hyvään. Muistutuksena siitä on historiassamme mm. se toinen Aatu ja tuo nykyinen Amerikan Toope. Lipposella ei tosin ole mahdollisuuksia kummankaan veroiseksi tolloksi, siinä pitäisi olla joutuisampi puheissaankin.

Mutta kukapas se sieltä Paavon selän takaa onkaan tulossa? Kukapas muu, kuin Liisa Jaakonsaari. Olisikohan Liisa nyt huomannut mahdollisuutensa nousta oikein puolueensa puheenjohtajaksi asti jos Paavo pakkaa laukkunsa Brysselin koneeseen? Näyttäähän olevan muutoinkin trendikästä puolueissa panna nainen johtoon.

Liisan poliittinen kehityshän näyttääkin olleen alusta alkaen sattumien ja luistelun varassa. Aikoinaan eduskuntaan pääsykin oli puheiden mukaan vain vahinko, kun nainen piti Pohjois-Suomesta saada, eikä juuri muita vaihtoehtoja ollut. Liisaa on asetettu milloin minnekin SDP:ssä aina kun muita ei pohjoisesta ole ollut tarjolla.

Varovainen on Liisa ollut Nato-keskustelussa tähän saakka. On kuten monet muutkin politiikot ollut sitä mieltä, ettei Suomi ole menossa Natoon, ei ole mitään tarvetta. Nyt on kääntynyt ääni kellossa. Nyt hänen mielestään on oltava kiireesti mukana. Taas on ilmeisesti juna jättämässä meidät.

-Perkele, ostetaan oma juna jos se aina on niin kiireinen, että perässä pitää matka juosta. Kallis junalippu on kuitenkin ostettu oikein ykkösluokasta.

Jaakonsaari painottaa Suomen omaa vastuuta maailman tapahtumista. Mielestäni Natoon liittyminenhän on vastuun luovuttamisesta tuntemattomien käsiin. Tähän asti Suomi on näkyvästi kantanut vastuuta puolustuspolitiikassaan ilmoittamalla ja näyttämällä niin itään kuin länteen liittomattomuutensa. Siitä olemme saaneet kaikkialta maailmasta kiitosta ja Suomi on ollut luotettava maa, jota on käytetty usein puolueettomana maaperänä isojen maitten neuvotteluissa.

Tämä aika näyttää olevan nyt ohi, kun isompi työväenpuolueemmekin on tekemässä Suomea suurvaltojen kynnysmatoksi. Matoksi, jota ei kunnioiteta vaan siihen mahdollisten kriisien aikana pyyhkii jalkansa jokainen halukas.

Esko Huotari, Temmes